Edessä on pehmustettu vaara.
Painorullat puristautuvat sisäänastujaa kohti.
Yksi askel sisään ja ponnahdus ilmaan.
Miksi aiempi kesä antoi rohkeuden hypätä?

"Isä, onko minun pakko mennä tuonne?"

Ei toki.

Ehkä se on vain niskanikamasi,
joka päätyy vinoon.
Parempi sekin kuin selkäranka.

Niin monesta selkärangattomasta
on tullut liero.
 
Siitäkin, joka myi isille käytetyn auton.

Sormi suuhun ja hartiat lysyyn.
Uskallus on kerättävä verkkatakin alta.
 
Hyppää silti, lapseni mun.
Minun pitää antaa sinun polttaa omat siipesi.
Mekaanisten dinosaurusten sihinä lienee
traumatisoivampi vaihtoehto.

Tämä voi olla ensimmäinen kalteva pintasi.
Slippery slopesi. Ne sanovat.
Tiedä tämä: laitan aina käden pääsi päälle.
Siunattu, kirottu, rakastettu.

"Mennäänkö nyt jäätelölle? Isi ottaa vaniljaa." 

Aloitin tammikuun alussa Kirjoittajaklubin Matalan kynnyksen runopaja –verkkokurssin, jossa kahdeksan viikon ajan runoillaan. Ajattelin, että niiden tekstien varjolla on hyvä käynnistellä myös tätä blogia. En tiedä määränpäästä mutta ainakin matka voi taas alkaa.

Tervetuloa!