Aurinko silaa kuivunutta heinää,
tästä ovat veriuhrit polkeneet tiensä.
Toivo on ruoskittu silmistä ja
puuikeissä kalisevat keripukkihampaat.

Sadanpäämies huutaa,
ohjaa joukot matkalla kohti ruumista.
Toisen kaukaista kotia.

Näin sidottuna pyörään
ovat velattomat, varattomat, arvottomat.
Sen laidoilla eläinten radat ja
piikkinä lihassa rikkaiden hampaat
ahnaat suut pureksimassa lihaa.

Ei kuulu enää
mieslauluja
naislauluja
vain eläinlauluja kun
puolilla hämärän pedot
laulavat
surulauluja.
Kaikuja toisesta ajasta.

Tämä tehtävä ei ollut helppo. Taaskaan. Minulla oli selvä käsitys siitä, mikä taideteos1 inspiroi minua, mutta kun kopioin tekstin tietokoneeni työpöydälleni, se muuttuikin kovin raskaaksi ja vaativaksi.

Minulta kesti monta hetkeä päästä siihen ajatukseen kiinni, jonka näen yleensä kuunnellessani kyseistä kappaletta.

(Tehtävänä oli siis inspiroitua tietoisesti jonkun toisen teoksesta ja sijoittaa teos omaan runoonsa.)


  1. Nimenomaan tästäkin tuo akustinen versio, joka on erityisen kaunis.